Riittävän rohkea

Seuraava teksti syntyi spontaanisti, mutta epäröin ensin julkaisemista. Totesin kuitenkin, että koska omassa työssäni coachina näkyy vahvasti se, että ihminen on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, haluan olla itse teemasta rehellinen ja riittävän rohkea. Ehkä minun kokemukseni muutoksista, menetyksistä, tunteista ja niiden johtamisesta tarjoaa muillekin oivalluksia, ymmärrystä ja armollisuutta.

 

 

On lokakuu ja minusta näkee sen, sanoi Juice. Itselleni taitaa olla ehkä ensimmäinen lokakuu vuosiin, jolloin minusta ei näe sitä. Jostain syystä lokakuille on kasautunut elämäni menetyksistä useimmat ja sen takia harmaus on ollut vaikea sietää. Se on ollut muistutus kivusta ja surusta, ja sitäkin on vaikea ollut sietää.

Yhdeksän vuotta sitten lokakuussa elämäni sellaisena kuin sen olin kolmekymmentä vuotta tuntenut, tuli päätökseensä. Silloinen turvasatama, avioliitto, lakkasi yllättäen olemasta. Ja sen myötä minä sellaisena kuin olin ollut.

Erinin taannoin dramatisoima Mä vaan hiihdän – kappale kertoo oikeastaan kaiken sen, miltä ensimmäiset kuukaudet elämän pohjia, turvallisuutta ja tulevaisuuden uskoa ravistaneen muutoksen ja menetyksen jälkeen tuntuivat. ”Jaksaa jaksaa, mä vaan hiihdän, sä jätät mut ja mä vaan hiihdän. Jos nyt jaksan vielä yhden mäen yli… ”

Omina ”hiihtokuukausina” en onneksi tiennyt sitä, että omalla kohdallani uudeksi kuoriutuminen veisi vuosia ja mäkien jälkeen todella seuraisi mäkiä. Ei siksi, että menetykseni olisi ollut rankempi kuin kenenkään muunkaan puolisonsa menettäneen. Vaan siksi, että olin jättänyt joiltain osin kasvamatta itsenäiseksi aikuiseksi. Ihmiseksi, joka uskaltaa ja osaa elää itsensä kanssa ja varassa. Ihmiseksi, joka uskaltaa olla heikko ja pyytää apua. Ihmiseksi, joka uskaltaa olla rohkea ja tuntea. Vaikka sattuukin ihan hulluna.

Olin aiemmin ihminen, joka eli suurimman osan toisten kautta ja kanssa. Toisten ihmisten murheet hukuttivat omani. Toisten ihmisten ilot tuottivat onneni. Ja kipeää myöntää, toinen ihminen taisi hoitaa pitkään sen vastuun ja ottaa sen vallan, joka minulla olisi pitänyt olla omasta elämästäni.

Kuulun niihin ihmisiin, joille suru on ollut aina vaikeimpia tunteita. Olen hymyillyt silloinkin, kun sydän märkänee. Olen lähtenyt tekemään ja suorittamaan sen sijaan että pysähtyisin olemaan ja tuntemaan. Hallitsemaan muita, jotta en joutuisi kohtaamaan elämän hallitsemattomuutta. Ja niin elämä vastaa kuin sille huutaa. Koska surun käsittely on ollut vaikeaa, olen saanut opetella sitä menetysten muodossa muutamassa vuodessa erikoisannoksen. Kun pesä oli juuri tyhjentynyt, elämästäni poistui miehen lisäksi kuluneiden vuosien aikana kolme rakasta vanhempaa, kaksi koiraa ja yksi kohtu. Jälkimmäinen ainoa, joka oli jo tarpeeton. Kaikkia muita olin rakastanut vimmalla ja lujalla tahdolla. Koska itseäni en osannut rakastaa.

Olen juossut aina surua pakoon kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla keinoilla. Avioeron yhteydessä hyväksi koettu yritys yleensä on vihata ex-puolisoa.  Hassua kyllä, viha on usein sosiaalisesti hyväksytympää eron kohdalla, suru taas kuoleman kohdalla. Järjetöntä sinänsä, kun kumpikin tunne on totta ja tarpeellinen.

Toinen yritys oli haalia niin paljon tekemistä ja auttamiskohteita, ettei ehdi ajatella itseä ja varsinkaan sisimpiä tunteita. Ja kaikkea tätä piisasi, koska haalimisessa olin erityislahjakkuus. Muuttoja, muiden murheita, vanhuksia, töitä, yhdistyksiä ja hyvänmielen kahvilaa. ”You name it, I do it”.

Kolmas hyvä yritys kipeän menetyksen jälkeen oli kiitää nopeasti kohti kepeitä kokemuksia ja maailmaa syleileviä onnen tunteita. Ja mikäs siihen parempi konsti kuin rakastua nuoruuden rakkauteensa, nuoruuteensa? Ja hankkia yhteinen idyllinen unelmakoti. Todellisuus kuitenkin (onneksi) oli tarua karumpi ja aika monta kompastelua tehtiin, ennen kuin meistä kahdesta sukeutui erillisiä ja silti yhdessä eteenpäin kulkevia ihmisiä.

Tässä kohdin alkaa kuulostaa jo aika karmealta. Mutta minun tarinoissani paistaa aina edes vähän päivä risukasaankin.

Vuosien aikana, pala kerrallaan ja riittävästi itseni kanssa, itsekseni olemalla joku on oikeasti muuttunut. Aika pitkälle kuitenkin juoksin, ennen kuin tajusin, että jatkuvasti karkuun juoksemalla menee oikeasti taaksepäin. Ja uskomattoman paljon mokailin, ennen kuin ymmärsin.  Sen, että on ihan ok olla heikoilla, surun murtama, pyytää apua. Sen, että on ihan normaalia olla osaamaton ja opetella. Sen, että keho ei kestä kaikkea, se tarvitsee lempeyttä, lepoa ja ehdottomasti myös liikettä.

Olen saanut viime vuosina olla ja elää itseni hyväksyvien ihmisten seurassa. Olen saanut kokea, että vaikka välillä olen hölmö tai surkea, olen ihan ok. Yksityiselämän lisäksi työelämä ja kollegiaalisuus on tarjonnut kokemuksia, jossa täydellisyys ei ole tavoite vaan sitoutuminen mahdollisimman hyvään, jopa kivaan tekemiseen.

En kuvittele olevani jotenkin parempi ihminen nyt. Kärsimys ei jalosta ja mokailen yhä itseni ja ihmissuhteiden kanssa, mutta vähän harvemmin kuin ennen, pienemmillä vaurioilla kuin ennen.

Parempi yhteys itseen ja omiin tarpeisiin antaa paremmat mahdollisuudet olla toimivassa yhteydessä muihin. Ja se antaa myös mahdollisuudet olla olematta yhteydessä muihin, se on itselleni iso oivallus ja helpotus. Rakastan yhä olla yhteydessä ja yhdessä. Mutta nykyään rakastan myös olla yksin ja itsekseni.

Tämä kirjoitus päättää jotain. Avioero ei ole enää minun teemani, jos se sitä koskaan olikaan. Se oli kuitenkin menetys, muutti miltei kaiken, muokkasi ja opetti. Ja olen siitä kiitollinen. En haluaisi enkä voisi olla enää se, joka olin. Enkä koskaan olisi päätynyt elämään, rakastamaan enkä myöskään tekemään työtäni sillä osaamisella millä teen sitä nyt.

Tämä kirjoitus myös aloittaa jotain. Aion olla Riittävän Rohkea, jotta työni ja tekstini entistä paremmin kannustaa ihmisiä uskallukseen olla epätäydellisiä ja silti osaavia, heikkoja ja silti vahvoja, rohkeita ja silti rikkonaisia. Työ, jota tehdään rakkaudesta ihmisiin alkaa itsestä.