Pyhän äärellä

Pyhäinpäivä saa pohdiskelemaan pyhiä. Oma viikonloppu on varattu keholliselle hidastamiselle ja hiljentymiselle, ehkä sytytän myös kynttilän rakkaiden muistoksi. Tänään kuitenkin jotenkin havahduin siihen, että pyhät eivät enää tunnu niin pyhältä. Enkä puhu uskonnollisesta aspektista vaan olotilasta, jossa tuntuisi jotenkin pyhä olevan läsnä. Työ ja elämä on on-line, ehkä kaupan aukiolotkin ovat muuttaneet pyhän äärelle pysähtymistä. Ja rankkaa sanoa, mutta huomaan joskus omassa työssäni, että työn ja arjen keskellä ei uskalleta pysähtyä kunnioittamaan menetyksiä, kuolemaa ja sen kautta tulevaa pyhää. Tuntuu, että nämä teemat ovat usein tabuja työn keskellä. On helpompi puhua kiireestä kuin kuolemasta, mahdollisuuksista kuin menetyksistä. Onkohan pyhä ja haavoittuvuus siivottu työelämästä?

 

Oman perheeni rakkaat vanhukset kuolivat kaikki kolme kolmen vuoden sisällä. Ja kuten olen aiemmin kertonut, itselläni oli vaikeuksia hiljentää vauhtia, kohdata menetys ja kuolema. Myöntää kuinka isosta asiasta on kyse hauraiden vanhusten menetyksessä. Viime aikoina olen ruvennut kuitenkin epäilemään, että kyse on ollut jostain muustakin kuin minusta. Meillä arvostetaan yhä tai ehkä entistä enemmän tehokkuutta, tekemistä ja osallistumista yhteiskunnan jäsenenä. Ehkä siksi viimeisimpiä ihmisen vuosia ei – enää tai edelleenkään –  arvosteta ja sen myötä myöskään ”vanhuksen menetystä” ei katsota niin isoksi asiaksi kuin se yksilöllisesti ja myös yhteiskunnallisesti on.

Teemaan liittyy muutakin ja sekin on suorassa kytköksissä työelämään. Perhevapaat ovat olemassa ja niiden välttämättömyydestä puhutaan, hyvä niin. Omaishoitajien tuesta keskustellaan ja hyvä sekin. Nykyinen fakta kuitenkin on, että me 50 + työikäiset ihmiset elämme yhä voimakkaammin sen todellisuuden kanssa, että vanhustemme viimeisten vuosien hoiva, jopa saattohoito, kasautuu meille läheisille. Ja tälle asialle ei vielä työelämän joustoa anneta eikä armoa tunneta.

Teen osan valmennustyöstäni uravalmennusten parissa. Kuulen liian usein, että vaikka yhteiskunta huutaa työuran pidentämisen eteen, viidenkympin kaarteessa olevat pelkäävät  olevansa työelämän liipaisimella. Ja jos siihen vielä lisää ”valitusta vanhusten hoidosta”, mahdollisuuden markkinat kyllä pienenevät. Jos ei ole enää nuori ja nätti, pitäisi olla ainakin viisas ja vireä. Ja sitä et välttämättä ole, jos kannat huolta ikäihmistesi hoivasta päivittäin. Eivätkä vanhusten hoito ja kuolema oikein kuulosta dynaamiselta cv profiilissa.

Meidän perheessä kertyi vuosien ajan kokemusta kaikista hoitovaiheista. Kotona tuettuna, kodin ja terveyskeskuksen pyöröovien välissä sekä myös hoivakodissa. Jälkeenpäin ajateltuna on vaikea tajuta, miten kaikesta selvittiin ja miten kaiken keskellä jaksettiin, myös tehdä omia töitä. Tilanteet ovat uskomattomia, ajan kanssa osaamista kertyy ihan ällistyttävistä asioista. No, kaikkeen tottuu kun usein sattuu. Kyynisesti sanottuna kolmannella kierroksella hautauskin on helpompi organisoida.

Asuin itse muutaman sadan metrin säteellä kaikista hoitopaikoista, paitsi silloin kun jonkun sairastumisen ja sattumuksen yhteydessä arpa heitti vanhuksen jonnekin etäisempään terveyskeskukseen. Minulla on ”yrittäjän joustava työ” ja pystyin organisoimaan. En ole kuitenkaan uskaltanut koskaan ajatella enkä laskea, miten paljon aikaa, tehoa ja todennäköisesti myös taloutta tiristin sen takia, että nämä asiat rullasivat ympärillä. Laskelmaa ei kestäisi myöskään moraalini. En halua muuttaa rahoiksi rakkautta.

Enkä missään nimessä kadu valintojani, jotka olivat myös käytännön pakko mutta ehdottomasti oma valintani. Vanha, väsynyt ja kivulias ihminen ei ole aina ihana, ei ollut meidänkään vanhuksemme. Noissa vuosissa ja noissa hetkissä on kuitenkin ihan valtavasti jotain, jota en antaisi pois ja joka on kantanut eteenpäin. Niissä on arvokkuutta, hellyyttä, kiitollisuutta – pyhää. Outoa ehkä sanoa, mutta koen kiitollisuutta myös siitä, että olen joutunut ja saanut olla kuoleman äärellä, kuolevan lähellä, vieressä. Mikään ei kirkasta elämän merkitystä niin paljon kuin syntymä ja kuolema.

Joskus toivoisi, että tämä näkyisi enemmän myös työelämässä. Uskallettaisiin enemmän antaa ja myös ottaa joustoa, jotta voisi käyttää paremmin omaa aikaansa silloin kun toisen aika loppuu. Uskallettaisiin ottaa syntymän ja nuoruuden lisäksi huomioon vanhuus ja kuolema. Uskallettaisiin pysähtyä enemmän pyhän äärelle.