On vaarallista pysähtyä

Tein pienimuotoisen ihmiskokeen viime viikolla. Kalenterissa luki pysähtymisviikko. Voisin nyt ruveta hehkuttamaan tässä, kuinka hienoa se oli ja miten meidän kaikkien olisi hyvä pysähtyä. Ihan vaan ammatillisuuden varjelemiseksi.

Mutta kun olen valinnut olla riittävän rohkea, jatkan tunnustuksia. Todellisuudessa viime viikossa oli kyllä myös ihan toinenkin ja vähän nolompi puoli. Ensinnäkin se oli aika vaikeaa varsinkin aluksi ja huomasin myös selitteleväni itselleni ja muillekin, miksi moista päätin ”toteuttaa”. Että ”kyseessä ei ole loma vaan lukuloma”, ”luen kyllä sähköpostit” ja muuta liipalaapaa. Kumma juttu, tuntuu siltä, että kiirettä ei tarvi selitellä mutta hidastamista kyllä.

Pysähtymiseen, tahdin hidastamiseen, kalenterin tyhjyyteen  liittyi yllättäen vähän sellainen häpeän sivumaku. Onks tää nyt ihan oikein, hyödyttääkö mitään? Vaikutanko laiskalta, pitäiskö tässä kuitenkin saada jotain aikaiseksi? Eli palasin vanhoihin tuttuihin teemoihini; suorittamisella tulosta, yhteydellä muihin irti itsestä ja vauhdilla vastauksia. Shit Sherlock, sanon minä, eikö näitä vois jo osata. Varsinkin kun ammatikseen tekee tätä muiden kanssa.

Mutta ehkä se olikin se juttu. Nöyrästi palata siihen, että jalassa on yhä suutarin tai siis oikeastaan opettajan lapsen kengät. En voi luotsata muita muuttamaan mitään, jos en itse ymmärrä ja koe asioita. Kiitos elämä, sillä rikkaudella minua onkin kyllä hemmoteltu.

Coaching työ vaatii kykyä asettua toisen ihmisen asemaan ja auttaa oivaltamaan, ei opettaa. Ja se on kyllä helpompaa, jos ei kuvittele olevansa esimerkiksi pysähtymisen guru.

Törmäsin myös toiseen teemaan, joka on aika tuttua kamaa. Olen ylioptimistinen ajan suhteen. Sen voi päätellä siitä, että uskoin (viidessä arkipäivässä) lukevani vähintään kolme ammatillista kirjaa, tekeväni yhden tuotesuunnittelun, liikkuvani, laulavani ja leikkiväni eli heittäytyväni kodin kohennukseen luovilla menetelmillä. Luin kyllä, oivalsin ja sain jotain suunniteltuakin, mutta vaiheeseen jäi sitten muut. Ja se lieneekin ollut se toinen läksyni. Tarkoitushan pysähtymisessä ei kait olekaan tavoitteiden saavuttaminen, vaan se pysähtyminen, oleminen. Ja todella todella, oppimista siinä lajissa riittää kyllä. Ja näin sanoessani tajuan, että sanastossani vilisee tosi usein koulumaailman sanoja. Joka voi johtua taustoistani. Jonka huomaan ehkä viime viikon ansiosta. Jonka teeman penkomista kannattaa ehkä jatkaa. Seuraavalla pysähtymisviikolla.

Sen nimittäin aion kuitenkin jossain vaiheessa taas uskaltaa tehdä. Viikko teki kuitenkin kaiken kaikkiaan hyvää. Hitaat aamut ovat parhaimpia. Liikkumisen mahdollisuus päivänvalossa. Ja se, että kello ja tapaamiset eivät sanele, vaan oma rytmi. Oivalluksista alkaa myös syntyä vähitellen jotain uutta, tällä viikolla virta on jo vienyt johonkin, jota en nähnyt aiemmin. Eli jossain siellä olemisen ja tekemisen rajamailla, suorittamatta ja sähläämättä tapahtuu paljon.

Tajuan kyllä nöyrästi, että yrittäjänä voin itse näin suunnitella aikaani. Työyhteisöissä tyhjän tilan ottaminen, varaaminen kalenterista ei ole niin helposti mahdollista. Mutta väitän, että se olisi enemmän mahdollista, jos sen merkitykseen ja tuottavuuteen uskottaisiin. Meillä on tästä lajista tosi tosi paljon haittaavia uskomuksia. Se tuli nyt myös todistettua itselleni ja siksi uskallan ehkä paremmin nostaa tämänkin kissan pöydälle myös coachina.

Jostain syystä mieleen nousee taas edesmenneen Aila Meriluodon sanat: ”On vaarallista kokea, sitten sitä kulkee ja muistaa”.

Pätee myös pysähtymiseen.