Sinivihreää valoa tunnelin päässä

Viime viikkoina on tullut tunne, että somessa, ”vanhassa mediassa” ja koulutusforumeilla puhutaan todella paljon inhimillisistä työyhteisöistä, ihmisten hyvästä johtamisesta, tunteiden hyväksymisestä, empatiasta ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Joissain kohdin tulee jopa tunne, että asiat ovat jo oikeasti siirtyneet työelämään. Sitten iskee kuitenkin epäilys, että elän kuplassa. Kun päivittäin itse työskentelee näiden teemojen parissa, lukee ja viestittää niistä paljon, on myös vaara, että niitä rupeaa pitämään itsestäänselvyytenä.

Näin ei ole todellakaan ollut aina. Reilu kymmenen vuotta sitten työyhteisöviestinnän ammattilaisena olin kyllästynyt ja uupunutkin siihen, että ulkoisilla viestinnän teoilla ja koulutuksilla ei tuntunut olevan vaikutusta, kun yhteisöjen sisällä vuorovaikutus ja johtajuus ei toiminut. Minun ratkaisuni oli siirtyä kouluttajasta valmentajaksi ja coachiksi elämäntaidon valmennustaitojen kautta. Koulutus, jonka ICF sittemmin sertifioi, oli vielä tuohon aikaan melko erityislaatuinen ja tuntui, että nimikettäkin sai melko lailla selitellä. Mutta vankkojen valmennustaitojen lisäksi koulutus antoi muutakin; se muutti ajatuksia ja tekemistä omassa työssäni lopullisesti. Tuon ensimmäisen valmennustaitojen koulutuksen jälkeen olen valmentanut ja coachannut aina ihmisiä ja ihmistä, en suorituksia. Ja olen tehnyt omaa osuuttani siinä, että työyhteisöissä ymmärrettäisiin entistä enemmän inhimillisyyden, myötätunnon, hyvän itsetuntemuksen, tunteiden johtamisen ja motivaation merkitys.

Julkisesta keskustelusta voisi tosiaan päätellä, että uusi työelämä on jo täällä. Valitettavan paljon on merkkejä kuitenkin vielä ihan jostain muusta. Kohtaan ja kuulen päivittäin sen, että tuloksiin pyritään yhä tuijottamalla vain numeroita. Asiakaspalveluorganisaatioissa unohdetaan, että henkilöstön huonokin fiilis vyöryy organisaatioista ulos. Keskijohtoa uuvutetaan mahdottomilla määrillä työtä ja tekemistä. Asiantuntijoista leivotaan johtajia ilman siirtymätukea. Yrityksen arvoihin kirjoitetaan isolla kirjaimelle Ihminen ja arjessa odotetaan tulosta kuin koneelta. Kohtaamista ei vielä läheskään kaikkialla tapahdu eikä myötätuntoa tunnisteta työelämän sanaksi. Tunteiden oletetaan vielä monissa paikoissa kuuluvan työelämän ulkopuolelle, ei työyhteisön keskelle.

Anteeksi kyynisyyteni, mutta sanat eivät ole vielä siirtyneet teoiksi, ne helisevät vieläkin.Työtä siis riittää meillä kaikilla valmennuksen helmillä.

Päivittäin näkyy kuitenkin myös jo pilkahduksia. Vihreänsininen valo vilkkuu tunnelin päässä, työelämän aikakauden muutos tapahtuu ihminen kerrallaan. Johtajuuden kasvuun itsestä käsin uskoo yhä useampi ihminen. Elämäntaidot ovat rantautumassa kouluihin ja nuoret aikuiset luovat uraa merkitykseen, eivät niinkään materiaan nojautuen.

Jos ei vielä ihan olla valmiita, tulevina vuosina konkretiaa jo tuntuu yhteisöissäkin. Kyllä tämä tästä. Sillä välin jatkan työtäni ja luotsaan yhteisöjä tunteista tuloksiin. Ja uskallan jo häpeilemättä sanoa, että teen sitä rakkaudesta ihmisiin.